Uskonto ja politiikka
 Hannu Makkonen |
Asumme demokraattisessa maassa ja olemme tottuneet, että demokratiamme toimii ainakin kohtuullisesti. Myös seurakuntia johdetaan demokraattisilla pelisäännöillä. Seurakuntavaalit ovat nyt ajankohtaiset.
Minä vierastan politiikan ja uskonnon sekoittamista tai niiden tuomista toistensa yhteyteen. En halua tällä kirjoituksellani ottaa kantaa varsinaisiin uskonkysymyksiin. Totean vain, että uskonto lienee jokaisen omantunnon asia ja jokaisella on sydämessään tunne siitä, mihin haluaa uskoa. Jokaisen näkemystä on syytä kunnioittaa.
Seurakuntavaaleissa näyttää olevan ehdokaslistoja varsin maallisin ja jopa puoluepoliittisin perustein. Tämä minua kummastuttaa. Viedäänkö puoluepoliittinen ja muu valtapeli seurakuntiin. Kuinka se on mahdollista? Minkälainen seurakunta se lienee, jota johtaa keskusta-oikeisto? Vai onko perussuomalainen seurakunta parempi? Tai kenties työväen kirkkoväkeä edustava seurakunta?
Tiedän, että kyse on vallasta ja varojen käytöstä. Viime aikoina kuitenkin yhä enemmän keskustelua on käyty poliittisin perustein muistakin asioista. Tämä tuntuu pahalta, kuinka seurakunta voi vapaaehtoisesti päästää sisäänsä poliittista jännitettä? Tästä, jos mistä johtuu, että uskonnosta ja seurakunnista häviää pyhyys ja puhtaus. Ei seurakunta voi olla tällaisen pyörityksen kohteena.
Viime aikoina on ihmetelty miksi ihmiset eroavat kirkosta tasaiseen tahtiin. Kyllä ihmisen, joka uskoo johonkin tai on uskomatta, täytyy olla varma siitä, että hänen näkemyksensä on niin syvällinen, että siihen ei poliittinen ja muu ihmisten luoman ja keksimän organisaation valtataistelu yllä!
Seurakunnista on tullut ikään kuin poliittisen elämän jatkeita.
Luin arvostamastani kristillisestä Kotimaa-lehdestä ruotsalaisen tutkimuksen kansalaisten uskonnollisista näkemyksistä. Ruotsalaisista 77% kuuluu kristilliseen seurakuntaan. Näistä seurakuntiin kuuluvista 23,6% uskoo yhteen persoonalliseen Jumalaan. Minkälainen mielipiteiden kirjo ateisteista monenlaiseen jumaluuteen uskovia seurakuntalaisissa onkaan! En tiedä suomalaisia lukuja, mutta varmaankin suuntaus on sama.
Siispä, kun tällainen mielipiteiden kirjo pääsee seurakunnissa vaikuttamaan, jääkö se kaikkein seurakuntien tärkein tehtävä pelin ja valtataistelun varjoon? Ei meillä ole kohta kansankirkkoa, jos meno ei muutu.
Kun seurakunta ja kirkko pyrkii lähemmäs ihmistä, se kohtaa vaikeuksia. On edessä yhä uusia ja uusia keskustelun avauksia, joihin pitäisi löytää vastauksia. Samalla kirkko joutuu itse poliittisen pelin ja valtataistelun kentäksi. Minusta tämä on surullista seurattavaa. Seurakunnissahan tehdään paljon hyvää työtä.
On siis irvokasta, että seurakunnissa käydään vaaleja, joissa kilvoitellaan niin, että mukana on poliittisia tarkoitusperiä. Seurakunnista on tullut ikään kuin poliittisen elämän jatkeita. Meidän kansankirkkomme on sidoksissa valtioon. Se joutuu siksi myötäilemään ja tasapainottelemaan mielipiteiden ja tulkintojen sekamelskassa. Eikä tilanne jatkossa ainakaan helpotu.
Jokaisen uskonnollisia, hengellisiä tai jopa ateistisia tunteita ja näkemyksiä tulee kunnioittaa, jo uskonnonvapauslakimmekin mukaan.
Olisiko siis kirkon ja valtion erityissuhteen uudelleenarviointi se, joka pelastaisi seurakuntamme, ohjaisi kirkot sen olennaisen äärelle ja palauttaisi ihmisten luottamuksen? Näin myös jokainen voisi hakeutua tai olla hakeutumatta juuri sellaiseen yhteisöön kuin itse oikeaksi tuntee.
