Suomalaiset kotiin Afganistanista

Afganistanissa turvataan rauhaa. Vai onkohan kyseessä yritys hillitä sodan ja väkivallan leviämistä? Olemme saaneet seurata tiedotusvälineistä jatkuvista rauhanturvaajiin kohdistuvista iskuista. Kansainväliset joukot ovat joutuneet  keskelle suoranaisia taisteluita.

Afganistanissa on myös pohjoismaalaisia sotilaita mukaanlukien suomalaiset. On hienoa, että maassamme kannetaan kansainvälistä vastuuta ja pyritään toimimaan valvontatehtävissä rauhan aikaansaamiseksi. Suomessa on hyvää osaamista rauhanturvatehtävissä.

Vaan mistä Afganistanissa on oikein kyse? Nykyinen tilanne on seurausta pitkälti suurvaltojen, siis USA:n ja edesmenneen Neuvostoliiton virhearvioinneista. Valtaa ovat pitäneet mm. talebanit ja kommunistit. Ja suurvallat ovat tukeneet surutta omien tarkoitusperiensä mukaisesti omia suosikkejaan.

Afganistanilaiset ovat eläneet pitkään keskellä väkivaltaa ja mielivaltaa. Afganistanilaista elämää ja ihmisten, etenkin naisten kohtaloita, kuvataan hienosti maailmankuulussa Khaled Hosseinin romaanissa Tuhat loistavaa aurinkoa. Nyt siis Naton johdolla aluetta yritetään rauhoittaa. En vaan ymmärrä miksi suomalaisia miehiä ja naisia lähetetään sotaisaan maahan. On aivan varmaa, että tällaisessa väkivaltapesäkkeessä tulee uhreja. Uhrit ovat todellisia sodan uhreja, haavoittuneita ja kuolleita. Eivät suomalaiset ole siellä yhtään paremmassa turvassa kuin muutkaan.

Olen aina ajatellut, että suomalaisia rauhanturvaajia tulee lähettää tilanteeseen, jossa on kyse aidosta rauhanturvaamisesta. Ei meidän tule osallistua sotaan tai olla mukana sotatoimialueella. Ainahan rauhanturvaamisessa on riskinsä, mutta keskellä hallitsematonta väkivaltaa riskit ovat kohtuuttomia. Tietysti jokaisen ihmiselämän pitäisi olla yhtä arvokas, niin afganistanilaisen kuin suomalaisenkin. Mutta miksi suomalaisen tulisi selvittää henkensä uhalla väkivaltaa, johon ei loppua näy ja jonka syntyyn hänellä ei ole osaa eikä arpaa.

Tuntuu aina pahalta nähdä sodassa vammautuneita tai tietää, että joku menettää henkensä väkivallan seurauksena. Vielä pahemmalta se tuntuu silloin, kun se tapahtuu niin, että sodan tai väkivallan uhrilla ei ole osuutta tapahtumien kulkuun. Näin minusta tilanne on esimerkiksi pohjoismaalaisten osalta Afganistanissa.

Jos siis jatkamme läsnäoloamme Afganistanissa, voimme varautua yhä uusiin uhreihin. Meidän ei ole kuitenkaan pakko toimia näin. Me voimme tarjota apuamme rauhanturvaamiseen, mutta kieltäytyä lähettämästä kansalaisiamme keskelle sotaa. Voimme kieltäytyä, vaikka suurvalta meitä läsnäoloon Afganistanissa painostaisikin.

Maamme on niittänyt mainetta toimimalla rauhantahtoisesti, emmekä uhkaa ketään. Maineemme rauhantahtoisena ja kansainvälisesti aktiivisena välittäjänä kriisipisteissä ei kärsisi vaikka toisimmekin kansalaisemme kotiin Afganistanista.