Arvotonta menoa

En kirjoita lumesta, sillä toive on monella toteutunut ja onnea en halua viedä hältä. Pihaltani saa hakea lisää.

Puhutaan arvoista. Me tarvitsemme yhteiskunnallisen arvoremontin, yhteiskunnallisia toimintatapoja ja kokonaisuutta on syytä tarkastella. Viime päivien järkyttävät vanhuspalveluiden laiminlyönnit on saatava loppumaan ja pelkän voiton tavoittelu on saatava kuriin. Hoitajamitoitus on saatava lakiin. Hyvän hoivan pitää toteutua riippumatta siitä, onko palveluntarjoaja julkinen vai yksityinen.

Meillä on perheessämme rakas ystävä, joka täyttää tänä vuonna kunnioitettavat sata vuotta. Olen siis tuntenut hänet koko elämäni, ja mitä enemmän vuosia on itselleni kertynyt, sitä enemmän rakastan hänen elämänasennettaan. Olen oppinut hyvin paljon ihan pienistä asioista, pelkistä yhdessä olemisen hetkistä, siitä molemmin puoleisesta ilosta aina, kun kohtaamme. Aivan korvaamattomia yhteisiä hetkiä. Nykyään kun aika tuntuu kulkevan liian nopeasti, nämä yhteiset hetkemme ovat taianomaisia. Itku siinä aina pääsee puolin ja toisin. Ilosta ja kiitollisuudesta.

Tapasin hänet viimeksi eilen. Hän on muuttanut vasta kolme kuukautta sitten palvelutaloon omasta rakkaasta kodistaan. En viime otsikoiden valojen varjossa voinut olla kiinnittämättä huomioita niihin seikkoihin, jotka ennen olisivat olleet itsestäänselvyyksiä. Silmäni seikkaili käytävillä, asukkaiden yhteisessä ruokailutilassa ja kyselin kysymyksiä sen minkä ehdin. Pääosissa silti oli yhteinen huumorimme ja myös niitä vakavampia asioita. Minulle jäi halatessamme ulko-ovella rauhallinen olo. Hyvä olo. Mutta kuten tiedämme kaikki, se ei ole todellakaan aina näin tässä yhteiskunnassa.

Viikonloppuna sain tehdä ison majan valolamppuineen ja katsoa piirrettyjä suloisen 6-vuotiaan kanssa, joka minulle erityisen rakas. Katsoin hänen iloaan ja voi niitä hauskoja heittoja, joita tulla tupsahti aika ajoin. Ei aina pitänyt pokka ei. Kaikkea oppii vanhakin. En voinut olla hänen jo nukkuessa miettimättä tulevaisuutta, johon kuuluu koulutuksen järjettömät leikkaukset ja sitä, kun yhdessä katsoimme hienoa lumimyrskyä, silti niin kaunista valkeaa maisemaa turvassa ikkunan takaa.

Vieläkö meillä ikuisuuksia on tällainen ihana näkymä, eri vuodenajat ja niiden omanlaisensa kauneudet. Näissä kaikissa ratkaisee se, minkälaiset arvot me kukin annamme, niin yksilöinä kuin päätöksenteossa.

Oikeudenmukainen Suomi kuuluu kaikille, ei harvoille. Inhimillistä vaalikevättä.

TIINA LIIMATAINEN

Kirjoittaja on valtuutettu (vas.),

Lasten, nuorten- ja perheiden

lautakunnan varapj ja eduskuntavaaliehdokas. Lohja.