Puhe Punaistenhaudalla Vappuna 2014

Hyvät kuulijat

Vieläkin väitetään vuoden 1918 kansalaissotaa vapaussodaksi. Kysymyksessä oli taistelu vapaudesta, mutta ei maamme itsenäisyydestä. Se oli saavutettu jo vuonna 1917. Nyt käytiin taisteluja laajan torppariväestön vapauttamiseksi tilanherrojen ja metsäparoonien orjuudesta sekä työläisten oikeuksien turvaamisesta. Imperialistisen sodan seurauksena maamme työkansaa kuristi nälänhätä, jota vallassa olijat eivät pyrkineet poistamaan. Työkansa oli pakotettu puolustamaan elämisen oikeuttaan, vaikka sitä vastassa oli aseistautunut valkokaarti kenraaliensa johdolla ja saksalaisjoukkojen tukemana.

Tämän taistelun maamme porvaristo tukahdutti verisellä julmuudella ja vielä nytkin se pyrkii antamaan tapahtuneista vääristellyn kuvan. Se on tahrannut työväenliikkeen urheimpien miesten ja naisten maineen ja se on tehnyt punaleskien ja orpojen tien säälimättömän raskaaksi.

Nyt, kun yhteiskunnalliset olosuhteet ovat siinä määrin muuttuneet, että vuoden 1918 punaisten sankarien hautapaikkoja voidaan pitää kunnossa, ei enää yksin työväen omilla voimin, vaan myös valtion ja kuntien avustuksella, olisi pyrittävä siihen, että kaikki unohdetut ja huoltoa vaille jääneet punaisten hautakummut tulisivat saamaan asiallisen huollon ja tarpeen vaatiman muistomerkin kuten meillä täällä Lohjalla.

Mitä työväenhenkisyys on? Työväenhenkisyyteen kuuluu mielestäni myönteinen ihmiskäsitys, joka tarkoittaa ihmisen arvostamista ja luottamusta jokaisen ihmisen kyvykkyyteen sekä oikeuteen ihmisarvoiseen elämään. Se tarkoittaa sosiaalisuutta ja solidaarisuutta. se tarkoittaa tasa-arvoa, joka ei ole vain sitä, että jokainen voi aloittaa samoilta kalkkiviivoilta kilpailun, vaan myös sitä, että heikommat lähtökohdat omaavia tuetaan muita enemmän. Mielestäni siihen kuuluu myös kollektiivisuus ja toveruus, joka luo ihmisille turvallisuuden tunteen. Ihminen ei jää yksin vaikeuksissaan. Ehkä kollektiivisuus on saanut välistä sellaisia piirteitä, joissa keskinäinen kontrolli ja yhdenmukaisuuden paine on ollut myös yksilöllistä vapautta rajoittavaa. Se on osittain ollut myös yksilöllistä vapautta rajoittavaa. Se on osittain ollut seurausta siitä, että työnantajien kovaa rintamaa vastaan on tarvittu työläisten yhtenäistä kamppailua. Siinä ei ole ollut rikkureille sijaa. Työväenhenkisyyteen liittyy myös aktiivinen asenne. Epäoikeudenmukaisuuksien poistamiseksi toimitaan. Siinä se on eronnut kristillisestä, eettisestä asenteesta, joka on korostanut kärsimystä ja alistumista tuonpuoleista hyvää odottaessa.

Miten työväenhenkisyys voi sitten tänään? Työväestö on pirstoutumassa moniksi erilaisiksi ryhmiksi. Epätyypilliset työsuhteet ovat yleisempiä kuin entisen kaltaiset ns. vakinaiset työsuhteet. Joidenkin tutkijoiden mukaan työväenhenkisyyttä on enemmän niissä ryhmissä, jotka ovat pudonneet normaalin ”työväestön” ulkopuolelle työttömyyteen. Osa jo sellaiseen köyhyyteen, joka muistuttaa viime vuosisadan tilannetta, jolloin kurjimmat elivät armeliaisuuden varassa. Toinen ääripää uskoo entistä enemmän omiin pärjäämiskykyihinsä ja samaistuu mieluummin yrittäjiin kuin työväestöön. Ylipäätään nykyajan ns. postmodernit ihmiset eivät halua juuri samaistua luokkiin tai ryhmiin. Samaistuminen tapahtuu enemmän hetkittäin esim. jossakin jalkapallokentän laidoilla omaa joukkuetta kannatettaessa. Samaistuminen ei myöskään ole samanlaista koko elämän jatkuvaa uskollisuutta aatteelle kuten joskus ennen, jolloin oltiin valmiita uhrauksiin ja kärsimyksiin aatteen vuoksi. Nykyajan ihmiset vaativat aina uudestaan perusteluja kuulumiseen johonkin yhteisöön. Mieluummin sitoudutaan korkeintaan lyhyeksi ajaksi johonkin projektiin.

Työväenhenkisyttä ja työväenliikkeen arvomaailmaa on viime vuosina arvioitu kriittisesti. Työväenaatteen on sanottu rajoittaneen yksilöllistä vapautta, olleen kontrolloivaa, ahdistavaa ja tasapäistävää. Työväenhenkisyys on monelta taholta haastettu. Mutta puolestapuhujia eettisestä näkökulmasta on viime vuosina ollut vähän.

Mielestäni työväenhenkisyys ei ole vihaa ja kateutta, vaan ihmisrakkautta sen syvimmässä ja kauniimmassa muodossa. Vaikka näyttää siltä, että postmoderni ihminen ei katsoisi kovin pitkälle elämässään eteenpäin ja että hänen kiinnostuksensa olisi omaan itseensä kiinnittyvää, mielestäni ihminen kuitenkin kaipaa myös unelmaa elämäänsä. Tuleeko ihminen onnelliseksi pelkästään oman itsensä menestymisen kautta? Uskoisin, että ihmisille tuottaa mielihyvää se, että läheiset voivat hyvin. Voiko olla onnellinen ympäristössä, jossa on epäoikeudenmukaisuutta ja kärsimystä? Työväenliikkeessä on pidetty tärkeänä aina sitä, että läheiset eivät ole vain omaa perhettä vaan laajempi ryhmä, joillakin näkökulma on laajentunut maailmanlaajuiseksi.